Don Smidtin haastattelu / Iditarod 2007

Don Smidt, Iditarod 2007:n, viimeisen suuren kilpailun, ensikertalaisajaja, aloitti kisan 16 AKC-rekisteröidyllä siperianhuskylla. Hän ja hänen valjakkonsa selvittivät tiensä läpi Alaskan erämaan kestäen hyytävän tuulen, jäisen kylmyyden ja tuiskun pakkasessa tahdonvoimallaan päästä kilpailu läpi. Hän teki sen kaikilla 16 siperialaisellaan. Tämä on hänen tarinansa.

Miten maatalousoppilaitoksen ja lukion suorittaneena päätit osallistua Iditarodiin?
No, vaimoni Denise ja minä olimme esittäneet siperianhuskeja näyttelyissä. Sitten vapaa-aikana talvikautena aloimme ajaa huvin vuoksi ja se johti Iditarodiin.

Miten valmistauduit kilpailuun?
Tarvitsin 300 mailin suorituksen päästäkseni kilpailuun, valitsin Seeneyn Michiganissa 2006, ja 200 mailin suoritukseen valitsin Don Bowers muistokilpailun Alaskassa 2007. Lisäksi harjoittelin 2000 mailia.

Miten valitsit koirat kilpailuun?
Suuri osa koirista oli jalostuskoiria Carol Dixonilta, Troika-kennelistä Teksasista. Valitsin henkisesti ja fyysisesti kestäviä koiria, jotka työskentelivät joukkueena.

Mitä fyysisiä ominaisuuksia etsit siperianhuskyssa, jotta se voi juosta tällaisen kilpailun?
Hyvä turkki ja rakenne kuten oikea kuonon pituus, oikea silmien asento ja muoto, hyvä rinnan syvyys, hyvät kulmaukset, hyvä jalkojen pituus, hyvin rakentunut kauttaaltaan. Sitten katsoin henkistä pystyvyyttä.

Mikä on harjoittelu- ja kilpailu-filosofiasi?
Aloitin harjoittelun elokuussa. Menin Pohjois-Wisconsiniin harjoitellakseni Bryan Millsin kanssa, joka on toinen Iditarod-ajaja. Harjoitutin koiria työskentelemään joukkueena. Ainoa päämääräni oli varmistaa, että koirani olivat tarpeeksi kestäviä suorittamaan kilpailun loppuun. En halunnut kenenkään lopettavan kesken.

Miten paljon aikaa kului, kun lähdit Wisconsinista ja saavuit Alaskaan ja aloitit kilpailun?
Lähdin tammikuun 10:ntenä 2007 mennäkseni ylös Alaskaan. Minulta vei noin 7 päivää päästä sinne, ajoin läpi Don Bowersin muistoajon. Sitten koirilla oli muutama lepopäivä. Sitten lisää harjoittelua muutamana seuraavana viikkona kunnes kilpailu alkoi.

Kuka oli johtajakoirasi?
Kanadan ja kansainvälinen muotovalio Troika´s Orion oli pääasiallinen johtajakoirani. Lobo ja Dubley ovat vaihdettavissa johtajakoiriksi, mutta Orion on aina vienyt minut minne on pitänyt.

Mitkä olivat mielireittisi kilpailussa?
Minulle kaikki siinä oli jännittävää yhdestä etapista toiseen. Elin unelmaani! Kaikki siinä oli suurenmoista! Iditarod oli täydellinen haaste. Halusin päästä kilpailun loppuun ja saada vyönsolkeni (Huom. annetaan kaikille maaliin päässeille).

Kilpailu on pitkä, ankara matka Alaskasta Nomeen ja kerrottiin, että matkalla oli hyytävän kylmää ja vaarallista. Kerro meille muutamia vaikeimpia kohtia matkalla.
Eräs kaikkein haastavimmista kohdista oli Rainy Pass, tarvitsi todella olla tarkkana kun jätti tuon tarkistuspisteen ja suuntasi yli vuorten. Kun tulin Rainy Passiin, 6-8 ajajaa oli lähtenyt matkalle, kääntynyt ympäri ja palannut takaisin. Suuri joukko ajajia piti siellä 24 tunnin lepoaikansa. He toivoivat parempaa säätä. En halunnut pitää omaa 24 tunnin taukoani, joten minun piti lähteä 11:een mennessä ja sanoin tarkistuspisteen henkilökunnalle, että en tule takaisin. En halunnut rasittaa koiria ylimääräisillä maileilla ja tulla takaisin ja joutua tekemään sama matka uudelleen. Se olisi merkinnyt, että olisin joutunut tulemaan poikki jään, minkä tuuli ja lumi oli pyyhkinyt liukkaaksi. Ja myös kulkemista uudelleen kovassa mutamyrskyssä (Huom! Myrsky oli niin kova, että se oli pyyhkinyt maalta lunta pois ja lennätti maa-ainesta haitaten valjakon kulkua).

Miten päätit viettää 24 ja 8 tunnin pakollisen lepoaikasi?
24 tunnin leponi vietin Takotnassa. Se on erittäin viehättävä kylä ja minulle kerrottiin, että se olisi hyvä paikka levätä tuo 24 h, joten tein niin. 8 tunnin lepo piti pitää joella, joten vietin sen Graylingissa. Juuri siellä ajattelin koirien tarvitsevan lepoa.

Ajattelitko koskaan luovuttavasi?
Ei, se ei koskaan käynyt mielessäni.

Suuri osa osanottajista eivät aja Iditarodia loppuun asti.
Se ei vain ollut edes vaihtoehto.

Olitko missään vaiheessa haltioissasi kilpailun aikana, kun katsoit siperianhusky-valjakkoasi ja niiden kykyä tehdä sitä työtä, mihin ne on tarkoitettu?
Koko ajan! Kun menin yli Rainy Passin 70-80 km/h tuulessa 35 asteen pakkasessa, katsoin, miten nuo siperianhuskyt vain painoivat päänsä alas tuuleen ja menivät eteenpäin. Oli todella nautinto nähdä, miten koirista tuli yhteistyössä toimiva valjakko. Oli ilo nähdä, miten koirat kääntyivät jyrkissä mutkissa ja miten ne taas jatkoivat täydellisen oikeassa muodostelmassa.

Mitkä olivat joitakin asioita, jotka mainitaan rotumääritelmässä, joista ei tulisi ajatelleeksi, että ne ovat tärkeitä koiria ajaessa?
Mantelin muotoiset silmät, jolloin koirat voivat siristää silmiään ja kulkea lumesta heijastuvassa auringonvalossa sekä lumimyrskyssä kun lunta tuiskuaa kasvoille. Korvien pitää olla päälaen päällä ja pienet, jotta koira voi “aukaista” tai sulkea ne tuulelta. Siperianhusky tarvitsee oikean pituisen kuono-osan, jotta se voi vaihtaa ja lämmittää ilman ennen kuin se tulee keuhkoihin tehden hengitysilman sopivan lämpöiseksi. Keskivahva luuston rakenne, keskivahvan ylärajalla jotta koira olisi kestävä uralla. Hyvä kaksinkertainen turkki sekä pohjaturkki, missä pidemmät päällyskarvat. Siten ne pystyvät nukkumaan missä vain, jopa lumessa ja jäällä. Rotumääritelmä on kirjoitettu oikein, jos vain sitä todella noudatetaan.

Tämä on kilpailu ja side miehen ja koiran välillä. Se on hyvin henkilökohtainen. Oliko kilpailu sitä mitä etukäteen kuvittelit?
Harjoittelun aikana koirat oppivat luottamusta ja uskollisuutta. Ja kilpailussa ne osoittivat sen.

Miltä tuntui ylittää maaliviiva?
Sen ylittäminen ja nähdä päämääräni toteutuneen on tunne ylitse kaiken muun. Etenkin kun toin kaikki 16 koiraa maaliin.

Oliko se yhtä rankkaa kuin kuvittelit?
Siinä vain otti asian kerrallaan miten ne tulivat eteen. En todellakaan ollut huolissani. Otin vain asian kerrallaan. Tähtäsin vain seuraavaan tarkistuspisteeseen. En ollut huolissani siitä, mitä oli edessäpäin. Siten selvisin siitä.

Oliko kilpailussa mitään takapakkeja, mitä et tullut ajatelleeksi ennen kuin olit jo kilpailemassa?
No, 16 koiraa voi tulla jo haasteeksi. Kun tulee tarkistuspisteeseen, on enemmän koiria huolehdittavana. On enemmän tassutossuja laitettavana, enemmän suita ruokittavana ja enemmän ruokaa kannettavana. Siis enemmän tekemistä. Kaikki vie enemmän aikaa.

Ensikertalais-ajajana minkä neuvon antaisit henkilölle, joka haluaisi osallistua tähän kilpailuun?
Pitää löytää heikkoutensa ja rehellisesti yrittää parantaa niitä. Jos unen tarve on se… pitää tarkastella asiaa, keskittyä ja tehdä asia paremmin.

Miten koirat voivat nyt? Aiotko ajaa koiriesi kanssa kilpailun uudelleen?
Koirat voivat mainiosti ja nauttivat tästä lepoajasta. Yritämme vielä kerätä rahavaroja, haluaisin todella ajaa Iditarodin uudestaan, mutta se on taloudellisesti iso haaste, en ole varma, onko meillä varaa tähän kilpailuun enää.

Lupaa sitten kertoa meille, jos teet niin. Kiitos että annoit aikaasi tähän haastatteluun.